Käymäläkulttuuria

Maisemahuussi  Ruuhonsaaressa

Kyse on perustarpeesta

Suomessa olemme tottuneet siihen, että retkeilyreiteillä laavujen lähistöllä aina on käymälä eli huussi. Huussia pidetään lähes tärkeimpänä infrana nuotiopaikalla, missä ihmiset viipyvät vähänkin pidemmän aikaa levähtämässä, yleensä myös eväitä nauttimassa. Kyse on perustarpeesta, joka on hoidettava silloin kun tarve on. 

Jos käymälöitä ei olisi, näkyisivät jätökset retkikohteen ympäristössä epämiellyttävällä tavalla. Ei tietenkään pitäisi näkyä, sillä perinteinen erämiesten ja vaeltajien tapa on piilottaa jätökset sammaliin tai jopa kaivaa pieni kuoppa ennen toimeen ryhtymistä. Tätä eivät kaikki nykyihmiset osaa, ja onkin iso riski, että paljon käytettyjen retkikohteiden ympäristössä törmäisi varmasti edellisten kävijöiden epämiellyttäviin jälkiin.





Mikä aihe tämä oikein on, pitääkö huusseista vääntää juttua? Käymälät ovat merkittävä osa retkeilykohteiden palvelua. Satuin joitain vuosia sitten istumaan retkeilyreittiseminaarin illanvietossa pöytään, jossa oli Metsähallituksen luontopalveluiden henkilöitä. Seminaarin aiheista kun puhuttiin, nousi esille myös tämä huussiaihe.  Joku naurahti, että onpa meillä puheenaihe, mutta Metsähallituksen henkilö ylpeänä kertoi, kuinka he ovat kehittäneet käymäläratkaisuja ja jätehuoltoa ekologiseen ja helppohoitoiseen suuntaan. Työryhmän lempinimeksi oli annettu ’Makkipojat’ - eikä se ollut haukkumanimi.

Käymäläkulttuurissa on eroja

Kävimme kesällä 2012 Saksassa Sauerlandissa tutustumassa Saksan retkeilyreittien laatujärjestelmään ja meille esiteltiin retkeilyalue, jonka läpi kulki pitkä vaellusreitti. Kysyin isänniltämme miten käymälät on sijoitettu, ja vastauksena hän heilautti kättään laajassa kaaressa: tuolla on vessa, siis koko metsä on käymälää. Hän ihmetteli kysymystäni - eivätkö suomalaiset osaa tehdä tarpeitaan luonnossa? Minä puolestani ihmettelen, kuinka muuten niin siistit ja perusteelliset saksalaiset eivät ole nykyajassa käymäläkulttuurissa.

Viihtyisä yksiö metsän siimeksessä.

Moderni huussi ei haise

Jokainen perinteistä mökkivessaa tyhjentänyt tietää mikä ’paskahomma’ se on - sanan varsinaisessa merkityksessä. Varsinkin perinteisen umpisäiliön käsittely on epämiellyttävä tehtävä, joka vaatii hengityksen pidättämistä ja kovat hermot. Umpinaisia pönttöjä ei pitäisi enää olla missään, jos välitetään sekä huussin käyttäjistä että huoltajista. 



 

Nykyiset kompostikäymälät ovat melko uusi ratkaisu, vaikka hyvin yksinkertainen perustuen luonnon omaan lahotukseen. Käymäläjätteelle on järjestettävä sellaiset olosuhteet, että jäte kompostoituu eli lahoaa. Koska ihmisestäkin tuleva jäte on ravinteikasta, lahoaminen tapahtuu melko nopeasti oikeissa olosuhteissa. Kompostoituva massa ei saa olla liian märkää ja siinä tulee olla riittävästi karkeaa ainesta ja sen mukana myös ilmaa. Lahonnut eli palanut käymäläjäte ei juuri haise, parhaimmillaan se tuoksuu mullalta. Vilkkaissa retkikohteissa, kuten Metsähallituksen ylläpitämissä kansallispuistoissa syntyvä jätemäärä voi olla todella suuri.



Kompostikäymälät maastokohteissa

Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön retkisatamissa ja muissakin kohteissa on käytössä Eko-Roope-säiliöt. Eko-Roopen takaosassa tilava säiliöosa, johon jätemassaa työnnetään reiän alta. Takaosassa on suurikokoinen luukku, josta palanutta jätettä on helppo tyhjentää. Käymälän sijainnista ja käyttömäärästä riippuen voi riittää tyhjennys kerran vuodessa, tähän pyritään. Säiliöstä otetaan pois vain täysin palanut hajuton kompostimassa, tuore tavara saa jäädä kypsymään. Joskus joudutaan käymäläjätettä tyhjentämään kesken kauden, silloinkin poistetaan vain maatunut osa. Suosituimpiin retkisatamissa on useita käymälöitä juuri huollon helpottamiseksi – kun säiliötilaa on riittävästi, voidaan tyhjennys tehdä kiireettömänä aikana.

Lämpöeristetty kompostikäymäläsäilö ym. palvelu kävijälle.

 

Joillain retkikohteilla näkee myös lämpöeristettyjä kompostikäymälöitä. Nekin ovat hyviä ja toimivat ympäri vuoden, tai ainakin pidemmän kauden kuin eristämättömät Eko-Roopet, mutta säiliön tilavuus on pienempi. Kompostimassan jäätyminen ei haittaa, se alkaa toimia heti kun on riittävän lämmintä.  

 

Laavun huussi ei tietenkään vastaa kotivessan viihtyisyyttä. Jokaisen retkeilijän tulisi kuitenkin huolehtia käymälästä kuin omastaan ja jättää se siistiksi seuraavalle. Lisäksi pitää muistaa lisätä seosainetta kompostikäymälän säiliöön. Turve- tai muu seos on käymälä perustarvike, jonka riittävyys tarkistetaan huoltokäynneillä. Jos seosaine on päässyt loppumaan, voi ottaa metsästä kariketta, neulasia tai sammalta ja pudottaa sen tuotostensa päälle.

 

Eko-Roope-käymälä. Matto on käyttäjien tuoma sisustuselementti.

Suomessa pyritään mahdollisuuksien mukaan huomioimaan kaikki retkeilijäryhmät. Tässä inva-varusteltu käymälä Satamosaaressa.

Onko vessapaperi retkeilijän perusoikeus vai perusvaruste? 

Retkikohteen huollosta vastaava kantaa maastoon vessapaperia avuttomille retkeilijöille. Nykyihminen on pulassa, jos ei ole vessassa ei ole paperia. Siksi jokaisella retkeilijällä tulisi olla mukana paperia, myös nenäliinat ja talouspaperin saa laittaa kompostikäymälään – toisin kuin vesivessaan. 

 

Metsähallitus on lopettanut vessapaperin tarjoamisen retkikohteissaan. Meillä Etelä-Karjalassa laavujen käymälöissä vessapaperi vielä tarjotaan. Isojen vessapaperirullien telineet maksavat, myös rullat. Niiden kantaminen maastoon on työlästä, mutta jos tuo tavallisia vessapaperirullia, niiden menekki on paljon suurempi. Pieni rulla on helppo laittaa reppuun - ehkä kotona on paperit vähissä?



Tavallisten wc-paperirullien hävikki on havaittu suureksi, tässä yksi ratkaisu.

Etelä-Karjalassa käynnissä olevissa retkeilykulttuurin ja retkeilykohteiden huollon kehittämishankkeissa yhdeksi tavoitteeksi on asetettu pyytää retkikohteiden käyttäjä mukaan huoltovastuuseen siten, että retkeilijät ilmoittaisivat puutteista huolto-organisaatiolle. Huolto käy kohteissa säännöllisesti, mutta harvakseltaan. Joskus voi tulla esille pikaista korjausta vaativa ongelma. Se ei kuitenkaan ole vessapaperin loppuminen – vaikka siitäkin on soitettu retkisatamia huoltavalle Roope-Saimaa huoltoalukselle. 

Pöröpeikonpolku – salaperäinen retkikohde rajojen reitillä

Etelä-Karjalan maakunta on pitkälti tasaista mäntyvoittoista talousmetsää. Poikkeuksen tekevät lehtipuuvoittoiset rantametsiköt ja jääkauden muovaamat maastonvaihtelut salpausselkien kohdalla. 

Pöröpeikon polku on piilossa kaikelta. Se on retkeilijälle mieluinen päiväretkikohde, muodostaen virkistävän poikkeuksen tuohon edellä mainittuun kuvaukseen. Pörön peikon polku on vanhaa kuusimetsää, kallioista ja kivikkoista maastoa, jossa onnekas voi törmätä vaikkapa metsiemme kuninkaaseen karhuun. Erämainen tunnelma alkaa jo parkkipaikalta (Peruspohjan tieltä), jossa maisemaa hallitsee metsä.

Polun alkupäässä välittyy kulkijalle metsän tarina. Opaskylteissä käy ilmi millaisia metsän asukkeja alueella majailee. Lisäksi kyltit kertovat alueesta tarinamuodossa, mikä herättää kiinnostuksen myös perheen nuorimmissa luontoretkeilijöissä.
 

Itse polku ei ole mikään Haltin valtatie tai umpeen kasvanut heinikko, vaan ihan oikea eräpolku, joita metsän myös eläimet ovat käyttäneet. Metsän hiljaisuudesta ei näin keväisin voi puhua. Metsä elää vuoden railakkainta aikaa. Lintujen ympäri-vuorokautisen konsertin lisäksi purot solisevat siellä ja täällä. Muurahaiset ovat aloittaneet myös keväisen ahkeroinnin. Metsän kruunupää hirvi on myös vieraillut polun varressa talven aikana. Hirven jätöksiä ja sorkan jälkiä löytyy tuon tuosta.
 

Haasteelliseksi liikkumisen tekee reitin jyrkille rinteille kaatuneet tukkipuut. Reitin huoltajalle vinkkinä, että moottorisahalle olisi käyttöä. Nämä puut eivät makaa maassa vaan ovat jollakin tapaa saamaan aikaa maassa ja ilmassa eli tukkivat kulkemisen. Reitin pohjoispuolella avautuu yllättäen metsätön näkymä. Maanomistaja on päättänyt laittaa ”kukkia” nurin ihan sen kirkkaimman metallin kiilto silmissä. Retkeilijää näkymä ei hirveästi miellytä. Reitti piti olla siellä jossain, missä ihmisestä ei ole merkkiäkään. Kaadettu metsä on ruma yksityiskohta kaikkine konejälkineen ja hakkuujätteineen. Toisaalta on mielenkiintoista katsoa kuinka metsä toipuu moisesta kohtelusta.

Alhaalta Pörönlammelta löytyy toimiva laavu. Vieraskirja on sievästi pienessä puulaatikossa. Teksti on kansainvälisyyttä ajatellen kolmella eri kielellä. Aivan rannan tuntumasta löytyy saunarakennus. Tämä on harvinaista herkkua retkeilyreiteillä. Sauna on todellakin vuokrattavissa. Avaimen saa Parikkalan Latupiioilta ja pojilta pientä maksua vastaan. Hyvin suunniteltu retki tässä kohtaa mahdollistaa jopa saunomisen.

Pöröpeikon polku ei ole onneksi pelkästään mikään pieni rengaslenkki tai luontopolku keskellä ei mitään. Se on itse asiassa E10 kaukovaellusreitin yksi nähtävyys ja sen osa. Pöröltä pääsee näppärästi Rautjärven ja Ruokolahden suuntaan Haukkavuorelle tai sitten maakunnan rajamaita pitkin Parikkalan Oronmyllylle. Nähtävyyksiä ja retkivaihtoehtoja löytyykin pienestä päiväretkestä aina koko viikonlopun mittaiseen pidempään vaellukseen.

Pörön salaperäisen luontokohteen lisäksi läheltä löytyy vanha Ruotsin ja Venäjän rajan rajapyykki. Haukkavuori noin 10 km päästä Pöröltä on itsessään myös hieno nähtävyys. Läheltä Haukkavuorta löytyvät Iivanansaaren hautakammio ja Ruokolahdelle päin mentäessä läheltä Pohjalankilaa Iltakivet.

Pöröpeikon polulle voi siis suunnata suoraan päiväksi tai ottaa sen vaikkapa viikonloppuretken määränpääksi.  Jos mieli tekee vielä pidemmälle, toimii Pörön retkikohde hyvänä välietappina tai vaikkapa lähtöpisteenä sinne jonnekin.

Pörön peikon polun ympäristö on niitä eräretkeilyn parhaita paloja, joita Etelä-Karjalassa pääsee maistelemaan. Reitti on osa isompaa kokonaisuutta, jonka on syytä tulla ihmisten tietoisuuteen. Tällä hetkellä reitti tarvitsee kipeästi hoitotoimenpiteitä, mutta on ehdottomasti reppuretkeilijän unelma- ja kehittämiskohteita maakunnassamme. Reitti on loppujen lopuksi hyvien kulkuyhteyksien ja palveluiden päässä, joka mahdollistaa reittikokonaisuuden tuotteistamisen toivottavasti jo lähitulevaisuudessa.

Teksti ja kuvat Mikko Ikävalko, terveysliikuntavastaava EKLU:sta

Reittejä on erilaisia

Reiteissä on eroja, kuten viineissä. Voiko näin vertailla? Tavallaan, sillä molemmista nautitaan omien mieltymysten ja tottumusten mukaan vaatimustason vaihdellessa helposta vaativaan. Viineistä ei tässä tekstissä tämän enempää, keskitymme siis reitteihin, ja etenkin niistä helpoimpiin.

Jos polulle nousee tulvavettä, se on syytä kertoa kulkijalle.

Koska meitä polun tallaajia on moneen lähtöön, tarvitaan myös patikkapolkuja jokaisen vaatimustason mukaan. Kokeneimmat vaeltajat hakevat yleensä uusia haasteita, vaativuutta, ja jopa vaarallisia tilanteita. Toinen ääripää lienee uusavuton nörtti joka ei ole koskaan käynyt maastossa ja joutuu sinne jonkun ”pakottamana”. Siellä kun ei ole mukavaa, on itikoitakin ja risuja…

Reitti voi tarjota vaeltajan näkyville jopa kotipönttönsä aukolta tähystävän helmipöllön. Kuva Myötävirtaan-reitiltä Lappeenrannan Vainikkalasta.

Ääripäiden väliin sijoittuu kirjava joukko eritasoisia ulkoilijoita ja vaeltajia joista moni jo tuntee jonkin verran metsän syvintä olemusta ja maaston taikaa. Mielestäni reittejä ja polkuja rakentaessa on syytä huomioida kaikki käyttäjäryhmät laidasta laitaan, mutta erityispanostusta jo ennaltaehkäisevän terveydenhuollon kannalta on syytä panostaa kokemattomimpien palvelemiseen. Kun kokenut retkeilijä selviää etappivälin vaikka umpiryteikön kautta, aloittelija tarvitsee turvallisesti merkityn polun ja riittävästi erilaisia opasteita. Vastaavasti reitin tulee olla kohderyhmälleen sopivan helppo tai raskas kulkea. Myös liikunta- ja näkörajoitteiset tarvitsevat oman tasonsa mukaisen reitin nauttia luonnosta. Reitti voi olla aidossa maaseudun korpimaastossa tai se voi lähteä taajamametsän reunasta edeten sen toiseen reunaan josta polku palaa lähtöpaikkaan metsikön toisen laidan kautta.

Kiva luontokokemus voi olla vaikkapa rehevien vesien ranta-alueilla viihtyvä osmankäämi, kasvi joka muuttaa muotoaan vuodenaikojen mukaan. Kuva Alajoelta Vainikkalasta, Myötävirtaan-reitin varrelta.

Olkoon patikkapolku mikä tahansa, sen ylläpidossa on aina omat haasteensa. Polkuja ja reittejä on rakennettu eri lähteistä tulleella hankerahalla. Hankkeen aikana talkooväkeä on yleensä riittävästi, mutta kun hanke päättyy, alkaa villi aika ja valitettavasti kaikki kalliisti rakennetut reitit eivät kestä kunnossa. Varsinkin rehevään maastoon rakennetut polut heinittyvät nopeasti, ja käytön vähyyden takia heinäkuussa, kun kesä on rehevimmillään, polusta saattaa olla vain muisto jäljellä. Hankkeen puuhamiehet tiedostavat tilanteen mutta kun ei ole enää mikään päälle katsomassa ja liikkeelle potkimassa, ei viitsitä lähetä polkua perkaamaan ja unohdetaan koko juttu.

Sininen väri polun merkinnässä ja kaiverretut keltamustat kyltit opastavat kulkijaa eri reittivaihtoehdoille. Kokemus on osoittanut että merkintöjä maalatessa ei kannata maalia säästää. Reitin runsas merkintämaalaus ja selkeät opasteet luovat turvallisuutta etenkin vähän kokemusta omaaville laavuvieraille.

Edellisessä tekstikappaleessa mainitaan sanapari ”käytön vähyys”. Miten vähyys muutetaan runsaudeksi? On tapauksia joissa yhtälö on mahdoton, mutta useimmiten löytyy useampikin tekijä jolla käyttöä reitille saadaan. Näitä keinoja ovat reitin kuntoon ja laatuun panostaminen, hyvät ja selkeät merkinnät sekä opasteet, hyvä kohdennettu markkinointi sekä joku erityispiirre joilla saadaan ihmisiä liikkeelle. Erityispiirre voi olla joku historiallinen juttu, hyvä näköala, havinaiset eläin- tai kasvilajit, vanha metsä, joki, puro, koski tai järvi.

Mainitsin jo alussa suuren massan, ihmiset jotka eivät ole tottuneet liikkumaan maastopoluilla. Heille kun rakentaa helpon ja toimivan reittikokonaisuuden, laavuineen ja pitkospuineen, selkeitä reittimerkintöjä ja opasteita unohtamatta, kaikki voittavat. Polun tekijät palkitaan onnistumisen elämyksillä, polun käyttäjät saavat elämyksensä luonnosta.

Teksti ja kuvat Sauli Vainikka, 
Sauli on retkeily- ja kylätoimija, Myötävirtaan-reitin puuhamies Vainikkalasta.

Lisätietoja Myötävirtaan patikointi- ja melontareitistä löytyy Etelä-Karjalan retkeilyrekisteristä.