Reittejä on erilaisia

Reiteissä on eroja, kuten viineissä. Voiko näin vertailla? Tavallaan, sillä molemmista nautitaan omien mieltymysten ja tottumusten mukaan vaatimustason vaihdellessa helposta vaativaan. Viineistä ei tässä tekstissä tämän enempää, keskitymme siis reitteihin, ja etenkin niistä helpoimpiin.

Jos polulle nousee tulvavettä, se on syytä kertoa kulkijalle.

Koska meitä polun tallaajia on moneen lähtöön, tarvitaan myös patikkapolkuja jokaisen vaatimustason mukaan. Kokeneimmat vaeltajat hakevat yleensä uusia haasteita, vaativuutta, ja jopa vaarallisia tilanteita. Toinen ääripää lienee uusavuton nörtti joka ei ole koskaan käynyt maastossa ja joutuu sinne jonkun ”pakottamana”. Siellä kun ei ole mukavaa, on itikoitakin ja risuja…

Reitti voi tarjota vaeltajan näkyville jopa kotipönttönsä aukolta tähystävän helmipöllön. Kuva Myötävirtaan-reitiltä Lappeenrannan Vainikkalasta.

Ääripäiden väliin sijoittuu kirjava joukko eritasoisia ulkoilijoita ja vaeltajia joista moni jo tuntee jonkin verran metsän syvintä olemusta ja maaston taikaa. Mielestäni reittejä ja polkuja rakentaessa on syytä huomioida kaikki käyttäjäryhmät laidasta laitaan, mutta erityispanostusta jo ennaltaehkäisevän terveydenhuollon kannalta on syytä panostaa kokemattomimpien palvelemiseen. Kun kokenut retkeilijä selviää etappivälin vaikka umpiryteikön kautta, aloittelija tarvitsee turvallisesti merkityn polun ja riittävästi erilaisia opasteita. Vastaavasti reitin tulee olla kohderyhmälleen sopivan helppo tai raskas kulkea. Myös liikunta- ja näkörajoitteiset tarvitsevat oman tasonsa mukaisen reitin nauttia luonnosta. Reitti voi olla aidossa maaseudun korpimaastossa tai se voi lähteä taajamametsän reunasta edeten sen toiseen reunaan josta polku palaa lähtöpaikkaan metsikön toisen laidan kautta.

Kiva luontokokemus voi olla vaikkapa rehevien vesien ranta-alueilla viihtyvä osmankäämi, kasvi joka muuttaa muotoaan vuodenaikojen mukaan. Kuva Alajoelta Vainikkalasta, Myötävirtaan-reitin varrelta.

Olkoon patikkapolku mikä tahansa, sen ylläpidossa on aina omat haasteensa. Polkuja ja reittejä on rakennettu eri lähteistä tulleella hankerahalla. Hankkeen aikana talkooväkeä on yleensä riittävästi, mutta kun hanke päättyy, alkaa villi aika ja valitettavasti kaikki kalliisti rakennetut reitit eivät kestä kunnossa. Varsinkin rehevään maastoon rakennetut polut heinittyvät nopeasti, ja käytön vähyyden takia heinäkuussa, kun kesä on rehevimmillään, polusta saattaa olla vain muisto jäljellä. Hankkeen puuhamiehet tiedostavat tilanteen mutta kun ei ole enää mikään päälle katsomassa ja liikkeelle potkimassa, ei viitsitä lähetä polkua perkaamaan ja unohdetaan koko juttu.

Sininen väri polun merkinnässä ja kaiverretut keltamustat kyltit opastavat kulkijaa eri reittivaihtoehdoille. Kokemus on osoittanut että merkintöjä maalatessa ei kannata maalia säästää. Reitin runsas merkintämaalaus ja selkeät opasteet luovat turvallisuutta etenkin vähän kokemusta omaaville laavuvieraille.

Edellisessä tekstikappaleessa mainitaan sanapari ”käytön vähyys”. Miten vähyys muutetaan runsaudeksi? On tapauksia joissa yhtälö on mahdoton, mutta useimmiten löytyy useampikin tekijä jolla käyttöä reitille saadaan. Näitä keinoja ovat reitin kuntoon ja laatuun panostaminen, hyvät ja selkeät merkinnät sekä opasteet, hyvä kohdennettu markkinointi sekä joku erityispiirre joilla saadaan ihmisiä liikkeelle. Erityispiirre voi olla joku historiallinen juttu, hyvä näköala, havinaiset eläin- tai kasvilajit, vanha metsä, joki, puro, koski tai järvi.

Mainitsin jo alussa suuren massan, ihmiset jotka eivät ole tottuneet liikkumaan maastopoluilla. Heille kun rakentaa helpon ja toimivan reittikokonaisuuden, laavuineen ja pitkospuineen, selkeitä reittimerkintöjä ja opasteita unohtamatta, kaikki voittavat. Polun tekijät palkitaan onnistumisen elämyksillä, polun käyttäjät saavat elämyksensä luonnosta.

Teksti ja kuvat Sauli Vainikka, 
Sauli on retkeily- ja kylätoimija, Myötävirtaan-reitin puuhamies Vainikkalasta.

Lisätietoja Myötävirtaan patikointi- ja melontareitistä löytyy Etelä-Karjalan retkeilyrekisteristä.